Myyttinen Matahari

Maanantaina 31.3.2014 pääsin vihdoin Turun Bas Cuvierissa eli tuttavallisemmin Luoliksessa Matahari- nimisen boulderongelman. Vaikeusasteeksi reitille on määritelty 7c, semipiukka siis, mutta ei nykystandardein mikään huippuvaikea reitti. Seiska seehän on tänä päivänä taso, jota vähän lahjattomampikin bouldernisti kiipeää parin vuoden intensiivisen sisäharjoittelun jälkeen. Itsellenikään kyseessä ei ollut ns. skumppagreidi vaan olen kiivennyt aiemmin useita, jopa kahdeksannen vaikeusasteen boulderongelmia. Kyseessä ei myöskään ollut mikään eeppinen sadan päivän projekti vaan reittiä on tullut testailtua vuosien varrella silloin tällöin. Silti juuri Mataharin kiipeäminen sai aikaan tunteen jonkin henkilökohtaisesti merkittävän saavuttamisesta, jonkinlaisesta oman kiipeilyuran rajapyykistä tai merkkipaalusta. Miksiköhän näin? Siirrytään ajassa taaksepäin… 

Vuosi on 1997. Juha Isotupa istuu autossaan matkalla kiipeilemään Turun Kiipeilypalatsille, kun hän aivan Luolavuorentien vieressä näkee lupaavannäköisen lohkareen. Jo samana päivänä tämä tuleva klassikkoalue ja turkulaisen boulderkiipeilyn keidas saa ensimmäisen boulderprobleemansa, Punaisen Ristin. Kesän mittaan syntyy useita klassikkoreittejä, kuten Joogo, Mascara, Nylon Beat ja Oho, eiku. Syyskitkoilla Juha ensinousee Joogo- kivellä monen kiipeilijän yrittämän projektin. Nimeksi tulee Bouldernisti, ensinousijan arvio vaikeudesta 7-/7,  Luolavuoren ensimmäisen kauden vaikein reitti. Sittemmin reitti on eroosion voimasta huomattavasti helpottunut, mutta on edelleen hieno.  

Seuraavana vuonna uusien reittien tehtailu jatkuu innolla. Juuri turkulaistunut ja seinäkiipeilyn aloittanut Olli-Petteri Manni kiipeää liudan huiman vaikeita reittejä. Kiusaus- kivelle syntyy Munadyno, Luoliksen eka seiska ja Joogo- kivelle vielä edellistäkin vaikeampi Lerppu, jonka vaikeudeksi arvioidaan jo 7/7+. Huomatkaa, että tähän aikaan ainakin Turun seudulla käytettiin vielä Suomigreidiä, Fontainebleau- asteikon yleistyessä myöhemmin standardiksi. 

Sinä vuonna syntynsä saa myös Matahari. Luolavuoren maine kiipeilypaikkana on jo kiirinyt pääkaupunkiseudulle asti ja reitin ensinousu lipuukin turkulaisten käsistä helsinkiläiselle Martin Nugentille. Olli-Petteri Manni muistelee Martinin kiivenneen reitin suht helposti, ilman sen kummempaa projektointia. Martinin käsialaa ovat myös Helsingin Mellunmäen varhaisklassikot Melankolia ja Metropolis, joten aivan turhasta kaverista ei suinkaan ole kyse.  

Mataharin maine hienona ja vaikeana reittinä kasvaa. Tekninen alku toimii lapsilukkona ja viimeistään reitin sileä ja lähes mahdottoman näköinen yläosa sylkee pois suurimman osan nousua yrittävistä. Olli-Petteri Manni tekee toistonousun ja samalla ensimmäisen turkulaisnousun 3.4.2000 ja myös Tuomas Einiö kiipeää reitin 2000-luvun alkupuolella. Näiden lisäksi reitin ovat turkulaisiksi laskettavista kiipeilijöistä kiivenneet about kronologisessa järjestyksessä; Matti Joensuu (puolihämäläinen rajatapaus), Jouni Rantanen, Ilari Kelloniemi, Matti Kivinen, Elias Silvola ja viimeisimpänä allekirjoittanut. Kuusitoista vuotta, kahdeksan nousua. 

Oikeastaan se, että Mataharista tulee myyttinen boulderi on itsestään selvää. Matahari on esteettisesti kaunis, tekninen, sopivan "mahdoton" ja useimmille myös hiukan "henkinen". Lisäksi se sijaitsee Suomen ehkä hienoimman boulderalueen keskeisimmällä paikalla, kivellä jonka lähes kaikki reitit ovat klassikoita, palasia paikallista kiipeilyhistoriaa. Jokainen turkulainen kiipeilijä, jos sellaiseksi itseään kehtaa kutsua, on nähnyt Mataharin, usein jo aivan kiipeilyuransa alkupuolella, ensimmäisillä ulkokiipeilykerroillaan.  

Oma ensikosketukseni Luolavuoren kiveen tapahtui muistaakseni keväällä 2002. Olin aloittanut kiipeilyn edellisenä syksynä ja jäänyt saman tien pahasti koukkuun. Talven aikana Kiipeilypalatsista oli tullut toinen koti ja alkukevään parin kuukauden Espanjan- visiitin jälkeen tunsin olevani jo aika etevä kiipeilijä. Olinhan kiivennyt köydellä jo 7a+:ssan. Ensimmäisistä ulkoboulderekskursioista ei kuitenkaan muodostunut suurta menestystä, Luolavuoren kutoset antoivat turpaan ns. huolella ja esimerkiksi Oho, eikun toppaus tuntui pitkään aivan mahdottomalta. Kuitenkin jo silloin muistan ihmetelleeni Lerpun ja Suomi Popin välistä sileää kohtaa Joogo- kivessä ja tienneeni - siitä menee Matahari!